Kävin istuksimassa maailman katolla, ainakin melkein. Tunsin itseni ihan melkein yhtä pikkiriikkiseksi kuin nuo pienet kukkaset, varsinkin kun tajusin että maailma odottaa. Mutta. Epäröin, tunnen itseni liian pieneksi ja epävarmaksi ja ujoksi. Entä jos jokin menee mönkään? Ja ennen kaikkea ihan ensin: minne minä edes menen? Minne haluan?
Lennot New Yorkiin eivät maksa paljon ja olen unelmoinut siitä kaupungista pitkään. Mutta entä kun olen siellä? Sen kaiken elämän, sen ihmispaljouden, autojen loistavien takavalojen virtojen, amerikanenglannin keskellä. Mitä siellä? Millä rahalla? Mitä kaikkea pitää hoitaa ensin?
Tukholma on toinen vaihtoehto. Vielä eilen se oli ensimmäinen, mutta ajatukseni heittelehtivät liian tiuhaa tahtia. Se olisi lähellä, olisi helppo palata kotiin jos jänistäisi, sinne pääsenee halvemmalla, ehkä sieltä saisi helpommin töitä. Tai ei. Se olisi EU:ssa ja sinne olisi helpompi lähteä.
Tai ehkä lähdenkin vaan Nepaliin, istun rapistuneessa vuoristokylässä keskellä ihmisiä joita en ymmärrä ja pohdin syntyjä syviä päivät pitkät täysin eristyksissä länsimaisesta kulttuurista ja sen suoritus- ja menestyspaineista. Ja juon hyvää teetä sormet jäässä.
En minä tiedä! Eniten haluaisin elää tässä, nyt, nauttia - olen Islannissa eikä minun pitäisi koko aikaa murehtia tulevaisuudesta! Phuh.
No comments:
Post a Comment