rusahdukset - teippiä anyone?

Kuvani häilyy polttavan teen höyryävällä pinnalla. Painan etuhampaat mukin kovaa, paksua reunaa vasten ja annan niin tuttujen mutta niin kaukaisten saksalaisten r-kirjainten rusahdella korviini. Sylissäni makaa kirja jossa tunnelma on haikea, jotain unenomaista ja kaunista jota kuitenkin tahdon nyt paeta. Nyt kun sormet tippuvat näppäimistölle raskaiden sadepisaroiden tavoin. Kun mieleni on jälleen yhtä mylläkkää ja epävarmuutta ja ristiriitaisuuksia --.

Mistä on hyvät päivät tehty?

Ainakin syksyn ensimmäisestä päiväpakkasesta, kavereista, huolellisesta kanien hoidosta, sukkuloinnista kirjaston hyllyjen välissä, hölkkälenkistä kuutamon ja katulamppujen valossa, puolen tunnin venyttelyistä, mangosaippuasta ja hiusten tehohoidosta sekä ahkerasta läksyjen teosta ♥

Joulunodotusta

Aloin jo odottaa joulua, jossa on parasta..
.. takasta tulviva lämpö pakkasen toivottavasti paukkuessa ulkona
.. pipareiden ja muiden leivosten tuoksu
.. kuusen hento tuoksu ja loistavat koristeet
.. suklaakonvehtien suussasulava maku
.. aikainen pimeys iltaisin
.. ympäri taloa ripotellut perinteiset ja kultaisina kimaltavat koristeet
.

Erityisesti odotan sitä noin 2,5 viikkoa kestävää lomaa, jonka aikana aion..
.. nauttia lumesta ja / tai pakkasesta jos mahdollista ♥
.. leipoa pipareita ja tähtitorttuja ja karjalanpiirakoita.. ♥
.. ja syödä niitä! ♥
.. juoda glögiä töllöttäessäni telkkaria viltin alla ♥
.. löhötä sohvalla ja sängyllä ja lukea lehden ja kirjan toisensa perään ♥
.. nukkua pitkään jos jaksan ja nousta huoneen kylmyyteen vasta kun huvittaa ♥
.. syödä jouluruokia niin että vatsa ratkeaa ♥
.. ulkoilla Pyryn kanssa ja nauraa sen häsläykselle ♥
+
.. toivottavasti repiä tapetit huoneeni seinistä ja maalata ne valkoisiksi ^______^

Tuleehan Mauri Kunnaksen Joulupukki ja noitarumpu tänä vuonna, tuleehan?!

Solmu ei auennut

Kävin lenkillä koiramme kanssa, kun yhtäkkiä, aivan yllättäen kesken realististen laihdutustavoitteiden mietintääni päähäni pälkähti ajatus että liian monet välittävät minusta, enkä ole sen kaiken välittämisen arvoinen. En niiden pitkästä aikaa annettujen halausten tai huolestuneiden katseiden arvoinen - katseiden, joiden pelossa en uskalla katsoa ihmisiä silmiin.

Vai toisaalta, ovatko ne katseet sittenkin jotain aivan muuta? Sääliä ja moitetta siitä etten ole toteuttanut muiden, pääasiassa vanhempieni, toiveita? Pettymystä siksi että en perinytkään äiti hyvää ihoa vaan isän aknearpien runnelemat kasvot, pettymystä siitä etteivät vanhempani koskaan päässeet taputtamaan wanhojentansseihin joissa minä olisin ollut, pettymystä siitä etten tehnytkään vastuullista päätöstä jäädä lähimmän kaupungin yliopistoon kuten niin monet ikäiseni tekivät, pettymystä siitä että vatsamakkarat vyöryvät housunkauluksen yli toisin kuin veljelläni, pettymystä siitä etten pidä yhteyttä ystäviini niin kuin vanhempieni mielestä kuuluisi. Pettymystä siitä etten tule toimeen isäni kanssa.

Yleensä en ajattele mitä muut minulta odottavat. Mutta viime aikoina olen saanut liikaa huomautuksia siitä millainen minun pitäisi olla ja mitä pitäisi tehdä.

veli: "Aattelitko hakea sinne valokuvauslinjalle?" Kieltävä vastaus, jota kommentoidaan tuhahduksella.
äiti: "Sun pitäisi kyllä sanoa sille terkkarille sitten tarkastuksessa että lähettää sut ihotautilääkärin vastaanotolle." Myöntävä vastaus, päässä kuitenkin kiljuntaa että ihan kuin en olisi meinannutkin, pitääkö siitä vielä muistuttaa.
omaopettaja: "Sun kannattaisi kyllä varmaan suorittaa se ensimmäinen harjoittelu täällä ja sitten miettiä että vieläkö haluat ulkomaille." Aha. Selvästi kuvittelet etten selviäisi kahdesta vaivaisesta kuukaudesta toisessa maassa ilman tuttuja ihmisiä.
äiti: "Hei laitahan nyt sitä viestiä sille Marilla että monelta oot menossa sinne, kyllä me kyyditään ihan mihin aikaan vaan." Öö, ehkä osaan sopia omat kyläilyni ihan itse, eikä niitä tarvitse mulle suorastaan tyrkyttää, osaan kyllä pitää huolta kaveruussuhteistani siinä määrin kuin haluan..
isä: "Phöh." No anteeksi kovasti että käyn jääkaapilla juuri silloin kun sattuu olemaan nälkä enkä kituuttele iltakuudesta aamupalaan asti nälissäni siinä uskossa että iltasyönti lihottaa.

Olen jo pitkään elänyt ja haluan edelleen elää sillä periaatteella etten toteuta muiden vaan omia unelmiani, nyt ulkopuolinen paine vain tuntuu niin kovalta. Niin kovalta että sisälle sattuu.

Kun en enää lenkillä saanut henkeä kurkkuni kuristukselta, kun juuri ja juuri jaksoin pitää kiinni kiskovan koiran talutushihnasta, kun en enää nähnyt polkua selvästi, istuin kivelle ja annoin kyynelten tulla. En jaksanut enää pidätellä niitä, en ollut nyt siihen tarpeeksi voimakas. Yleensä pystyn kyllä lopettamaan kovankin itkun kun vain päätän että turha itkeä, tai että ei nyt voi itkeä kun silmät turpoaa enkä itkettyneen näköisenä kehtaa törmätä kehenkään.

Mutta nyt kyyneleet vain tulivat, ikävät ajatukset ja muistot pyörivät päässä kuin vinhassa karusellissa, ja silitin koiran karkeaa niskaa ja sanoin että "kyllä se siitä".

Se aamu oli hyvä (20.9.)

SOLMU

Kanit tuhisevat unissaan,
kone surisee,
pesukone hyrrää keittiössä.

Aurinko pilkahtaa välillä pilvien välistä
suoraan huoneeni takaseinään.

Kotoisa hiljaisuus
syksyn loistaessa ulkona,
kaakaonmaku kielen päällä.

Torstaina istuin bussissa rattoisat kolme tuntia,
istuin Helsingin rautatieasemalla puhumassa
Tuulian kanssa kaksi mukavaa tuntia,
istuin junassa viisi puuduttavaksi käynyttä tuntia

ja olin kotona ensi kertaa viiteen viikkoon.

Kuin olisin tupsahtanut keskelle jonkun muun elämää
entisen minäni entistä elämää
elämää jota halusin karkuun kauaskauas silloin vuosi sitten.
Ja jota varmaan pakenisin vieläkin.

Ei tämä tunnu enää kodilta,
vaan tavarasäilöltä,
vanhojen ikävien muistojen säilöltä,
jossa tulee aina syötyä liikaa,
jossa aina riitelen isän kanssa,
jossa on mielestäni liian sotkuista tai likaista tai liian pahan hajuista
eikä ollenkaan sopivaa
eikä odottamisen arvoista.

Mutta koulunkaan kämppä ei tunnu kodilta.
Ei ne ruman vihreät seinät,
ei jääkaappi täynnä muiden ruokia,
ei kämppiksen kukkalakanat viereisessä sängyssä,
ei vaikka ostinkin rahapuun.

En enää nykyisin tunne oloani hyväksi missään,
en tunne kuuluvani sinne missä olen
riippumatta siitä missä olen.
Aina haluan muualle,
tekemään muuta,
olemaan muu.

Ja koko ajan mietin:
"milloin tämä loppuu?"

Haaveilen että tähän tunteeseen auttaisivat
suitsukkeen tuoksu,
puiden putoavat lehdet,
kirjaston hiljaiset kirjarivit,
1400 kilokaloria,
katselu kameran etsimen läpi,
Maria Menan musiikin sumuiset sävelet.

Mutta mikään niistä ei johdata
ulos tästä, täältä, minusta,
omasta päästä joka on solmiutunut
pahemmin ja pahemmin
abitalvesta lähtien.

Solmu joka tiukkenee
eikä koskaan löysty
niin ettei se koskaan ehkä aukea.

Uskalsin koulukuraattorin kyselypaperissa myöntää että
ruoka hallitsee elämääni
en ole tyytyväinen ihmissuhteisiini
tunnen itseni masentuneeksi usein
mutta
tunnen tulevaisuuteni valoisaksi
.

Odotan pelastusta.

En muista milloin olen viimeksi käynyt nukkumaan onnellisena ja tyytyväisenä.

Belgia ♥

Kursiivi Ja

Huomenna vaihdan huoneessa järjestystä
ja
kiinnitän seinälle rautalangan
ja
ripustan siihen kuvia pyykkipojilla
ja
klemmareilla
ja
kaveriksi metrolippuja
ja
leffalippuja.

Kävin lenkillä ja tykkään vieläkin sateesta, oon yrittänyt inspiroitua kirjoittamiseen muttei vaan pysty, pitäisi myös opiskella ruotsia ja kirjoittaa ihan kauheasti virtuaalijuttuja mutta ei pysty. Breaking Dawn on vieläkin kesken, häpeäisin edes! Oon vaan surffannu blogista toiseen ja miettiny että mikä musta tulis isona. Oon inspiroitunu muista jutuista mut en mistään kirjoittamiseen liittyvästä ja ah mä tahdon jo omilleni asumaan!

Tänään on ollut juuri sopiva sadepäivä =)

(Mysliä valkoisesta kiposta, pinnallista hengitystä hiukset nutturalla. Sormien kipitys näppäimistöllä ja vedenkeittimen kohina. Ikkunat takan reunalla.)

Ihana sade!

Sataa. Pilkon lautaselle vesimelonia oliivien kaveriksi. Sitten käperryn särkevine jalkoineni sohvan nurkkaan viltin alle lukemaan. Rakastan sadepäivien vähän nuutunutta oloa, sitä ettei tarvitse raahata itseään ulos nauttimaan auringosta. Kun on märkää ja tarvitsisi kumpparit.