Elämän huumetta

Aina välillä haaveilen että jokin juttu imaisisi minut täysillä mukaansa. Lukisin tuhatsivuisen kirjan päivässä, kävisin juoksemassa viiden kilometrin lenkin päivittäin, tanssisin jytkeessä ja ihmismassassa kunnes jalat eivät kantaisi, eläisin päivän pelkällä vedellä.

Ei ehkä fiksua mutta se kuulostaa ekstaasimaiselta, helpolta kauniilta nuorelta lyhyttukkaiselta.

Teippaisin sanalappuja seinään ja unohtaisin kuitenkin.

Onpas kerran..

Meillä kotona leivottaisiin aina viikonloppuisin pullaa ja piirakoita ja sämpylöitä. Ikkunoissa olisi ohuet verhot ja vaaleanturkoosit karmit - ikkunalaudoilla yrttejä purkeissa ja purnukoissa. Pienestä eteisestä lähtisivät kapeat kierreportaat ja vessan pikkuisessa ikkunassa olisi pitsiverho. Iltaisin juotaisiin kaakaota ja löhöttäisiin koirien ja kanien kanssa räsymatolla rätisevän takan edessä pakkasen paukkuessa ulkona. Aamupala syötäisiin kesäisin ulkona rehottavassa puutarhassa hyttysverkon alla - päivät kuluisivat marjoja keräillen ja syöden, pikkuruisen, vaaleanturkoosin leikkimökin viileydessä nukkuen ja tontin reunalla virtaavan puron rantakivillä istuessa. Ja juotaisiin mansikkamehua omenapuun alla huterilla pikku tuoleilla.

Linnun lailla kevättaivaalla vaaleiden haituvaisten pilvien alla

Se sellainen fanityttö joka myhäilee onnessaan ja hymyilee kilpaa auringon kanssa. Se sellainen joka tukka takussa ja ryppyinen villatakki päällä kopistelee pitkin kaupungin kapeita kujia ja elää musiikissa. Se sellainen joka istuu kahvilan nurkassa tunnin, toisen, kolmannen, kunnes huomaa päivän kuluneen. Se sellainen joka makaa pistelevällä nurmikolla ja

kuulee vain musiikin.

Se sellainen joka kirjoittaa suloisen laulavasti ja pehmeästi ja venyy spagaatiin onnesta ja maalaa niin kauniisti.

Tunnen sellaisen ja kadehdin, ihailen, tahtoisin kertoa kuinka ihailenkaan.