kirjoituksista ja kirjoittamisesta

Nykyään olen avartanut lukemistoani, köh, blogien lisäksi Helsingin Sanomien kolumneihin (tokin nekin bongasin blogin kautta liittyen aiheeseen "hipsterit") ja linkkeihin joita Kielipoliisilaitos suoltaa Facebook-seinälleni.

Tänään bongasin Saska Saarikosken "Miksi vihaan hyvää kirjoittamista" -artikkelin, joka on mielestäni hyvin kirjoitettu. Itse uskallan vain kaukaisesti haaveilla siitä että jonain päivänä kirjoittaisin tuollaista johdonmukaista, fiksusti ryhmiteltyä asiatekstiä turhia kiertelemättä ja kaartelematta mutta kuitenkin niin että lukijoiden mielenkiinto pysyy yllä.

Jos voisin, lukisin juuri nyt lukioaikaista paksua äidinkielen tiiliskivikirjaani. Ja ehkä hakisin kolmen vuoden päästä Helsinkiin opiskelemaan kirjallisuutta tai journalistiikkaa? Jonkinlainen kirjallisuuden / kirjoittamisen opiskelu tekisi terää, tekstini kun tuppaa helppolukuisimmillaankin olemaan juuri sellaista johon Saarikoski viittaa "hyvänä kirjoittamisena". Siis kirjoittamisena jonka ansiosta kirjailijat ja muut kirjoittajat myhäilevät tyytyväisyydestä tekstiään kohtaan mutta jonka vuoksi lukijoiden päät menevät pyörryksiin kaunokirjallisen kuvailun tulviessa yli äyräiden.

Jotenkin tuosta AA Gill:n lehtikirjoituksesta käännetystä tekstinpätkästä Saarikosken artikkelin alussa tulee mieleen lukioaikana melkein lukemani Umberto Econ postmodernistinen Ruusun Nimi. Sen sivuja kestäneet luostarin portin tai muun vastaavan kuvailut tosiaan aiheuttivat sen että olen melkein lukenut kyseisen kirjan.

Yllä mainittuun kirjaan pohjautuvan elokuvan katsoimme kyllä samaisen opinahjoni uskonnon tunneilla, ja pakko myöntää että elokuvan tunnelma iski ja upposi kyllä meikäläiseen täysin! Se äänimaailma, haalistuneet värit, kynttilän lepattavat valot... Kerrankin tympeästä kirjasta tehty hieno elokuva! Kirjakin ehkä olisi voinut saada minut puolelleen jos sitä kiemuraista kuvailua ei olisi ollut ihan niin paljon.

* Milloin joku voi kutsua itseään kirjailijaksi? Verrattuna esimerkiksi kirjoittajaan.