SOLMU

Kanit tuhisevat unissaan,
kone surisee,
pesukone hyrrää keittiössä.

Aurinko pilkahtaa välillä pilvien välistä
suoraan huoneeni takaseinään.

Kotoisa hiljaisuus
syksyn loistaessa ulkona,
kaakaonmaku kielen päällä.

Torstaina istuin bussissa rattoisat kolme tuntia,
istuin Helsingin rautatieasemalla puhumassa
Tuulian kanssa kaksi mukavaa tuntia,
istuin junassa viisi puuduttavaksi käynyttä tuntia

ja olin kotona ensi kertaa viiteen viikkoon.

Kuin olisin tupsahtanut keskelle jonkun muun elämää
entisen minäni entistä elämää
elämää jota halusin karkuun kauaskauas silloin vuosi sitten.
Ja jota varmaan pakenisin vieläkin.

Ei tämä tunnu enää kodilta,
vaan tavarasäilöltä,
vanhojen ikävien muistojen säilöltä,
jossa tulee aina syötyä liikaa,
jossa aina riitelen isän kanssa,
jossa on mielestäni liian sotkuista tai likaista tai liian pahan hajuista
eikä ollenkaan sopivaa
eikä odottamisen arvoista.

Mutta koulunkaan kämppä ei tunnu kodilta.
Ei ne ruman vihreät seinät,
ei jääkaappi täynnä muiden ruokia,
ei kämppiksen kukkalakanat viereisessä sängyssä,
ei vaikka ostinkin rahapuun.

En enää nykyisin tunne oloani hyväksi missään,
en tunne kuuluvani sinne missä olen
riippumatta siitä missä olen.
Aina haluan muualle,
tekemään muuta,
olemaan muu.

Ja koko ajan mietin:
"milloin tämä loppuu?"

Haaveilen että tähän tunteeseen auttaisivat
suitsukkeen tuoksu,
puiden putoavat lehdet,
kirjaston hiljaiset kirjarivit,
1400 kilokaloria,
katselu kameran etsimen läpi,
Maria Menan musiikin sumuiset sävelet.

Mutta mikään niistä ei johdata
ulos tästä, täältä, minusta,
omasta päästä joka on solmiutunut
pahemmin ja pahemmin
abitalvesta lähtien.

Solmu joka tiukkenee
eikä koskaan löysty
niin ettei se koskaan ehkä aukea.

Uskalsin koulukuraattorin kyselypaperissa myöntää että
ruoka hallitsee elämääni
en ole tyytyväinen ihmissuhteisiini
tunnen itseni masentuneeksi usein
mutta
tunnen tulevaisuuteni valoisaksi
.

Odotan pelastusta.

En muista milloin olen viimeksi käynyt nukkumaan onnellisena ja tyytyväisenä.