Kävin lenkillä koiramme kanssa, kun yhtäkkiä, aivan yllättäen kesken realististen laihdutustavoitteiden mietintääni päähäni pälkähti ajatus että liian monet välittävät minusta, enkä ole sen kaiken välittämisen arvoinen. En niiden pitkästä aikaa annettujen halausten tai huolestuneiden katseiden arvoinen - katseiden, joiden pelossa en uskalla katsoa ihmisiä silmiin.
Vai toisaalta, ovatko ne katseet sittenkin jotain aivan muuta? Sääliä ja moitetta siitä etten ole toteuttanut muiden, pääasiassa vanhempieni, toiveita? Pettymystä siksi että en perinytkään äiti hyvää ihoa vaan isän aknearpien runnelemat kasvot, pettymystä siitä etteivät vanhempani koskaan päässeet taputtamaan wanhojentansseihin joissa minä olisin ollut, pettymystä siitä etten tehnytkään vastuullista päätöstä jäädä lähimmän kaupungin yliopistoon kuten niin monet ikäiseni tekivät, pettymystä siitä että vatsamakkarat vyöryvät housunkauluksen yli toisin kuin veljelläni, pettymystä siitä etten pidä yhteyttä ystäviini niin kuin vanhempieni mielestä kuuluisi. Pettymystä siitä etten tule toimeen isäni kanssa.
Yleensä en ajattele mitä muut minulta odottavat. Mutta viime aikoina olen saanut liikaa huomautuksia siitä millainen minun pitäisi olla ja mitä pitäisi tehdä.
veli: "Aattelitko hakea sinne valokuvauslinjalle?" Kieltävä vastaus, jota kommentoidaan tuhahduksella.
äiti: "Sun pitäisi kyllä sanoa sille terkkarille sitten tarkastuksessa että lähettää sut ihotautilääkärin vastaanotolle." Myöntävä vastaus, päässä kuitenkin kiljuntaa että ihan kuin en olisi meinannutkin, pitääkö siitä vielä muistuttaa.
omaopettaja: "Sun kannattaisi kyllä varmaan suorittaa se ensimmäinen harjoittelu täällä ja sitten miettiä että vieläkö haluat ulkomaille." Aha. Selvästi kuvittelet etten selviäisi kahdesta vaivaisesta kuukaudesta toisessa maassa ilman tuttuja ihmisiä.
äiti: "Hei laitahan nyt sitä viestiä sille Marilla että monelta oot menossa sinne, kyllä me kyyditään ihan mihin aikaan vaan." Öö, ehkä osaan sopia omat kyläilyni ihan itse, eikä niitä tarvitse mulle suorastaan tyrkyttää, osaan kyllä pitää huolta kaveruussuhteistani siinä määrin kuin haluan..
isä: "Phöh." No anteeksi kovasti että käyn jääkaapilla juuri silloin kun sattuu olemaan nälkä enkä kituuttele iltakuudesta aamupalaan asti nälissäni siinä uskossa että iltasyönti lihottaa.
Olen jo pitkään elänyt ja haluan edelleen elää sillä periaatteella etten toteuta muiden vaan omia unelmiani, nyt ulkopuolinen paine vain tuntuu niin kovalta. Niin kovalta että sisälle sattuu.
Kun en enää lenkillä saanut henkeä kurkkuni kuristukselta, kun juuri ja juuri jaksoin pitää kiinni kiskovan koiran talutushihnasta, kun en enää nähnyt polkua selvästi, istuin kivelle ja annoin kyynelten tulla. En jaksanut enää pidätellä niitä, en ollut nyt siihen tarpeeksi voimakas. Yleensä pystyn kyllä lopettamaan kovankin itkun kun vain päätän että turha itkeä, tai että ei nyt voi itkeä kun silmät turpoaa enkä itkettyneen näköisenä kehtaa törmätä kehenkään.
Mutta nyt kyyneleet vain tulivat, ikävät ajatukset ja muistot pyörivät päässä kuin vinhassa karusellissa, ja silitin koiran karkeaa niskaa ja sanoin että "kyllä se siitä".
32 kysymystä
5 years ago
